Minä rakastan puhumista, väittelyäkin...
olen tainnut oppia puhumaan ennen kuin opin kävelemään!
Lapsena olin varsinainen höpötin. Murrosiässä iski ujous ja eikä puhetta enää pulpunnut samalla tavalla kuin ennen. Mutta puhumisen lahja ei ollut silti kadonnut, se palasi takaisin, eikä ole sen koomin piilossa pysynyt.
HYVä niin!!
Puhuminen on minulle TERAPIAA,
se on vuorovaikutusta ja AVAIN oikeastaan kaikkeen.
Olen päässyt elämässä aika pitkälle puhumalla. Paljon muutakin olen tietysti joutunut tekemään, mutta elämän käännekohdat ja suurimmat ratkaisut ovat usein vaatineet puhumista.
Ja minähän olen PUHUNUT, sydämeni kyllyydestä.
Oli sitten iloa tai surua, tuskaa tai murhetta...
minä puhun, puhun ja puhun.
Puhuminen on ollut selviytymiskeino,
se on ollut työkalu ja useasti myös tunteiden tulkki.
Meidät suomalaiset on opetettu puhumaan silloin kun on asiaa,
muuten on parempi olla hiljaa.
"Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa". Sanontakin jo kertoo, että puhuminen ei olisi pelkästään hyve ja monista puhuminen onkin yliarvostettua.
Minä en sitä allekirjoita !!
Mutta sen myönnän, että pelkkä puhuminen ei riitä,
pitää osata myös KUUNNELLA!
Vuorovaikutteista viikonloppua!
Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen mielissäni kommentistasi!! Tervetuloa uudelleen.